Lasten koululla on sellainen vienti systeemi, että voit joko itse viedä lapset luokan ovesta sisään tai vaihtoehtoisesti kurvaat koulun porttien eteen josta vartija ja opettajat ottavat lapset vastaan eikä omaa takamusta tarvitse penkistä sen kummemmin nostaa.
Tämä jälkimmäinen vaihtoehto toimii hyvin mm. "bad hair
Jotenkin taas tänä aamuna meillä ei mennyt kaikki ihan putkeen. Joka asiasta väännettiin ja äänikin käväisi lähellä sopraanoa. Viimeisiä tavaroita tunkiessani käsilaukkuun passuutin lapset pihalle odottamaan.
Käsittämätöntä on, että noin parin minuutin aikana kaksi lasta ehtii rikkomaan taidokkaasti yhdet housut ja kengän kärjet, likaamaan pari puseroa ja hukkaamaan yhden kappaleen koulureppuja.
Kun sitten vihdoin olimme kaikki kolme tuuppautuneet autoon ja matkalla kohti koulua, annoin mielestäni hyvin rakentavaa palautetta aamun toiminnasta. Äänensävyni oli ehkä astetta kiihtyneempi, muttei tapaillut minkään sortin desibeli ennätystä. Kantava ja kuuluva, mutta pehmeä. Takapenkiltä ei kuulunut pihaustakaan.
Lähestyessämme koulun edustaa, kuului takapenkiltä vieno pyyntö:
- äiti, voitko jättää meidät tohon koulun eteen, niin et me saadaan mennä itse?
- voin jättää, näin vähän ajattelinkin.
- kiitos äiti, olet sittenkin rakas!!
Auts. No mutta edes: sittenkin.
Okei, lapsiahan ne vaan.
Ja onhan se nyt rankkaa kun leivän päällä oli (taas) väärää täytettä. Puurokaan ei tullut ajoissa. Hampaat piti tänäkin aamuna harjata.
Ja mitäs noista vaatteista. Kengät oli alesta. Reppukin löytyi.
Äiti nöyrtyy. Ainakin hetkeksi.
Rakkauden voima on vahvempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!