perjantai 18. tammikuuta 2013

hetki rutiinin keskellä


Rutiinit voi mielestäni jakaa kahteen. Puuduttaviin ja tyydyttäviin.

Arkihan tunnetusti pyörii sujuvasti tai ainakin sujuvammin rutiinien voimalla. Tietää mitä tehdä nyt ja mitä seuraavaksi. Vanhemmuus oppaat ovat pullollaan tietoa rutiinien merkityksestä lasten kasvun tukena. Vanhainkodissa saunavuoron peruutus saa mummot paukuttamaan elämää nähneet nyrkkinsä yöpöydän kulmaan.

Aamulla työpaikalla kävelet kahvikoneelle tuttuun tapaan kahdeksan jälkeen. Huikkaat huomenet vastaantulevalle kollegalle jonka kahvikuppi heilahtaa rutiinin omaisesti jättäen jälkensä toimiston lattialle.

Iltapäivä ruuhka kiristää ohimolla. Kauppajonossa huokailet kelloa vilkaistaessa, tarjoat pyydetyn etukorttisi. Pidät ovea auki pyörätuolilla sisään yrittävälle.

Pysähdyin pohtimaan tänään rutiinejani viedessäni lapsia aamulla kouluun. Mietin aamutoimiamme ja ajoreittiä matkan varrella. 
Hyvin usein, samaan aikaan, matkaa taittaa myös isä ja lapsi pyörällä.
Aina sen saman risteyksen jälkeen, siinä ylämäessä.

Isä polkee elämää nähnyttä pyöräänsä joka on jäänyt pieneksi edellisellä vuosikymmenellä. Tytär istuu tukevasti isän vasemmalla olkapäällä, kädet tiukasti isän kaulan ympärillä. 
Punainen takki päällään, pieni vaaleanpunainen reppu selässään. 
Näky on jollakin tapaa pysäyttävä. Ensimmäisen kerran muistan vetääneeni syvään henkeä pelätessä tytön putoavan. Hiljensin vauhtia. Seuraavalla kerralla silmäni uppoutuivat tähän tiukkaan mutta hellään otteeseen isän kaulan ympärillä.
Joka kerta tekisi mieli pysähtyä. Tarjota kyytiä. Kokeilla voisiko pyörän satulaa korottaa edes hitusen.

Näky on pysäyttävä, ei pelkästään tämän isän ja tyttären rakkauden ja luottamuksen tähden vaan myös tyytyväisyyden. Isän naama on aina peruslukemilla. Ylämäestä, pienestä pyörästä ja kuormasta huolimatta. Voit korkeintaan aistia pienen hymyn isän kasvoilla. Hetken rutiinin keskellä.

Puseron kaulus alkaa puristamaan. Rutiinin omaisesti tunnen huonoa omaatuntoa aamuisesta äänen korottamisesta. Lasten hoputtamisesta.
Mikä tässä on ollessa. Tankki bensaa pullollaan. Takapuolen alla rautaa tonneittain. Takapenkillä ne rakkaimmat. Pyllyt tukevasti Recaron istuimissa. 
Kuitenkin takapeiliin vilkaistaessa voi aistia pienet rypyt otsalla ärtymyksestä. Onko tästäkin tullut rutiinia? Olla möllöttää otsa kurtulla. Paahtaa eteenpäin ja unohtaa pysähtyä hetkeen.


Joskus elämässä ei ole vaikeinta nähdä asiat. Vaan oppia elämään nähdyn kautta.

4 kommenttia:

  1. voi kun me muistettais, että parhautta on just se puuduttava, tylsistäkin tylsin, jokapäiväinen arki rutiineineen. se hetki kun mietit, että tätäkö tää nyt sit on, vuodesta toiseen. huutavat lapset, kiire, aikataulut, ainainen ruoan laitto, ostoslistan mietintä, kaupassa käynti, siivous, pyykkäys, iltatoimet huutoineen, riitelevät lapset. tätä listaa vois jatkaa ihan loputtomiin.

    elämää. elämää parhaillaan. nyt.
    seassa monen monta hyvää ja ikimuistoisen ihanaa pientä ja vähän suurempaa hetkeä. life is good! <3

    rutistus muruset!
    jenni & co

    VastaaPoista
  2. Näin on viisas ystäväiseni!
    Mä oon mielestäni petrannu tässä hetkessä elämisessä aika hyvin. Mut vieläkin on opittavaa ja paljon.
    Joskus se äidin uhma-ikä vaan pääseen pulpahtamaan pinnalle. Omalla tavallaan sekin arjen rutiiniä. Hetkessä olemista. ;)

    Voi kun mulla onkin sua ikävä! Olis aika nastaa rupatella. Kahdestaan. Ilman arjen taakkaa harteilla. Sitä parhainta.
    Summasummarum: olkaamme kiitollisia. Nauttikaamme. Oli se sitten nastaa tai paskaa. Aamen.

    VastaaPoista
  3. Sitä on vaan niin uskomattoman helppoa unohtaa miten käsittämättömän etuoikeutettu sitä onkaan kaiken kaaoksen keskellä. Aina välillä on tosiaan hyvä ja terveellistä pysähtyä miettimään ja tuntemaan kiitollisuutta.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!