maanantai 31. joulukuuta 2012
uudenvuoden muisto
Tasan seitsemän vuotta sitten seisoin hämärässä huoneessa. Kynttilät paloivat luoden lepattavia kuvioita huoneen seinille. Valaisten kevyesti läsnäolevien väsyneitä kasvoja. Vieressäni seisoi mieheni. Vapisevin jaloin. Mustissaan.
Huoneen vasemmassa reunassa virka-asuun pukeutunut pappi soitti raskaasti virttä. Vapisevin käsin. Edessäni lattialla oli kukkia. Ja valkoinen pieni arkku.
Silmäni olivat raskaat enkä pystynyt juuri näkemään läpi kyynelten. Hengittäminen sattui.
En halunnut olla siinä hetkessä. Halusin pois. Takaisin. Toisaalta en halunnut sen hetken koskaan päättyvän. Loppuvan, sillä siltä se silloin tuntui, kaiken lopulta.
Hyvästeiltä. Viimeiseltä kosketukselta ennen totaalista pimentoa. Viimeistä viiltoa rinnassa joka ajaisi entistä pahempaan ahdistukseen. Tuskaan. Suruun. Kaipuuseen. Loputtomuuten.
Vuosi oli vaihtumassa uuteen, mutta meille se tuntui merkitsevän loppua.
Kuinka voin luopua sinusta. Rakkaani. Sinusta, joka et luoksemme jäänyt.
Muistan kuinka lumi narisi kenkien alla kun isäsi kantoi sinua viimeiselle matkalle.
Matka kappelista haudalle tuntui ikuisuudelta, ja samaan aikaan aivan liian nopealta.
Yritin vielä kerran herätä. Olin yrittänyt sitä joulusta saakka, mutta painajainen vain jatkui.
Miksei kukaan voinut pysäyttää aikaa. Palata takaisin. Muuttaa suuntaa.
Nyt seitsemän vuotta myöhemmin tuska on muuttanut muotoaan. Surun kanssa on oppinut elämään. Kaipuu on läsnä edelleen, mutta tosiasiat jouduttu hyväksymään.
Kaikki ei loppunutkaan. Opimme elämään asian kanssa. Vuosi vuodelta helpommin ja helpommin, muttei koskaan helposti.
Joskus näen sinun leikkivän. Juoksevan pihalla. Auringon säteet valaisevat vaaleita hiuksiasi. Juoksen perääsi. Yritän koskettaa tukkaasi. Naurat. Hymyilet. Hymyilen takaisin. Hädin tuskin näen läpi kyynelten.
Kaivoin esiin sinun laatikkosi. Nuuhkaisin pehmoleluasi jota et koskaan ehtinyt näkemään. Silitin muistokirjeiden pintaa, kosketin harsoasi. Niinkuin aina tähän aikaan vuodesta.
Muistan edelleen mitä kirjoitin sinulle. Kirje, joka on edelleen omalla paikallaan laatikossasi. Kirje jota en koskaan avaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Apua, nyt sait mutkin itkemään :(. Oikein paljon haleja ja onnellista uutta vuotta 2013! E :lle ja A:lle myös pusuja.
VastaaPoistaET
♥♥♥
VastaaPoistaKauniisti kirjoitat. en voi kuvitella miltä tuntuu oman lapsen menetys, sitä ei pitäisi ikinä kenenkään joutua kokemaan. nyt sinulla kuitenkin on 2 ihanaa lasta. ja yksi pieni enkeli!! <3
VastaaPoistaKiitos.
VastaaPoistaKaikille.
Näin on. Tunne on sanoinkuvaamattoman kamala. Muutamia vuosia takaperin ystäviemme lapsi, muutaman viikon ikäinen kävi lähellä kuolemaa. Muistan kuinka ystäväni sanoi, että vasta nyt hän tietää ja ymmärtää miltä tälläinen menetys voi tuntua.
Se sattui. Teki kipeää. Kun tiedät mitä se on. Toivolla ei ollut rajaa siinä vaiheessa. Onneksi kaikki kääntyi loppuviimein hyvin.
Ja arvatkaa vaan olinko minä juuri se joka saadessaan viisveen ensi kertaa syliin, vannoin etten koskaan korota ääntäni, en koskaan tiuskaise..
Tätä valaa yritän muistutella itselleni aina niinä tiukkoina hetkinä. Usein tuloksetta.
Lämmin osanotto näin seitsemän vuoden jälkeenkin. Meidän syntymättömän pojan kuolemasta tulee kesällä neljä vuotta. Lukiessani sun kirjoitusta itkeä tirautin taas muutaman kyyneleen.
VastaaPoistaKiitos ja samoin teille, lämmin rutistus pienen poikanne muistolle.
VastaaPoistaTäällä hanat aukeaa muös herkästi näiden asioiden kohdalla. Kerta toisensa jälkeen.
Elämä riepottaa joskus niin kovaa, että sen tarkoitusta on vaikea ymmärtää saati hyväksyä.
Kaikkea hyvää teille, toivottavasti myös teillä on aika tehnyt asiasta kestettävämpää.
Kyllä elämä kantaa ja surut tavallaan pehmenee. Niistä kuluu ne kipeimmät särmät pois ja jäljelle jää muisto. Usein me meidän T:stä jutellaan lastenkin kanssa mulla kun on kaulassa sellainen koru jossa on pyöreä hopealaatta jokaiselle lapselle ja aina ne haluaa siitä enkelistä ja enkelilaatasta jutella.
PoistaIhana.
VastaaPoista