Pihiyden huippu?

Tiedättekös ne tosi pihit tyypit. Ne joille säästäminen on elämäntapa. Jotka on valmiita pihistämään melkein mistä vaan. Ne jotka hommaavat kimppakyydin keskisen kyläkauppaan, koska siellä on tarjolla ilmaista kahvia ja pullaa. Kimppakyytikin yritetään jättää maksamatta viimeiseen saakka mikäli mahdollista. Pullaa käydään syömässä ja kaffeeta ryyppämässä muutamaan otteeseen. Takin taskuun pakataan vielä pari pullaviipaletta servietteihin käärittyinä kotiin viemisenä.

Ne tyypit jotka kiertävät marketit aina maistattelu ja tuote-esittelypäivänä. Maistiaisia otetaan aina jokaista sorttia. Kehutaan ja otetaan vielä uudestaan. Vähän niinkuin varmistuakseen mausta.

Kyläpaikkaan mennään aina kahta kättä heiluttaen. Nälkäisinä. Ja poistutaan sitten maha piukeana ja suupielet kermassa.

Tunnistatko itsesi? Jos, niin jatka lukemista, luvassa hyviä vinkkejä.

Tunnistatko jonkun lähipiiristäsi kuuluvan tähän kategoriaan? Jos, nii jatka lukemista.

Etkö tunne ketään näin pihiä? Etkö oikeastaan edes usko että tälläisiä ihmisiä on olemassa? Suositus: jatka lukemista.

Näillä piheillä tyypeillä tarkoitan nyt kohtalaisia tuloja (tai etuuksia nauttivia), hyvä tuloisia tai jopa hieman keskivertoa parempi tuloisia. Kyöhät, niin Suomessa kuin muualla maailmassa eivät liity nyt tähän minun esimerkkitapaukseen.

Mielestäni olen aika perus tyyppi näiden asioiden suhteen. Tiedättehän, pientä säästöä tilille tahi sukan varteen. Kaupassa katselen tarjouksia, mutten kuitenkaan neuroottisesti. Jos mieli tekee banaania joka ei ole tarjouksessa, sitä kumminkin hankitaan. Pyrin asioimaan yhdessä kaupassa kerralla. Vaikka naapuri kaupassa olisi se maito ollut sentin litralta halvempaa, en viitsi vaivautua.

Jotkut asiat kuitenkin saavat minunkin piheyden huippuunsa.

Katsos esimerkiksi xylitolipurkat; Niitä jauhetaan ja jauhetaan kunnes maku muistuttaa enemmän vessapaperirullaa kuin purukumia. Ennen kuin tumppaan purkan roskiin, tarkistan kuitenkin silmämääräisesti kellosta että purkkaa on varmasti pureskeltu ajallisestikin tarpeeksi.

Keittiössäkin törmään piheyteeni viikottain. Leivinpaperit käytän aina kun mahdollista uudelleen. Viimeisenä vielä kunnon "kalsarin kääntötemppu" ja avot, leivinpaperi on saanuttaas uuden mahdollisuuden! Hyväkuntoiset foliopaperit huuhtasen ja viikkaan kattilakaappiin odottamaan seuraavaa kertaa.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä. Sinappi!

Sinappi-tuubi puristetaan, taitellaan ja rullaillaan viimeiseen saakka. Niin että neljänsadangramman sinappi-tuubista on muotoutunut pientä huulirasvaa muistuttava putkilo. Kielellä lipaistaan vielä viimeiset maut suu-aukolta ja korkista.

Suurin syy tähän piheyteeni on suomalaisuus. En syytä hallitusta, en perusopetusta en yhteiskuntaa. 

Iloitsen siitä, että Suomella on tarjota jotain näin upeaa kansalaisilleen.

Xylitolit on tuotu Suomesta, niitä ei täältä saa.

Kotimainen leivinpaperi on vaan niin paljon parempaa kuin täkäläinen b-luokan voipaperijäljitelmää muistuttuva "leivinpaperi". Samoin foliopaperi.

Sinappi. Auran sinappi! Ei muuten vedä täkäläiset sinapit mitään vertoja tuolle. Aamen.

Ehkä suurin syy siis pihiyteeni löytyykin hyvin kaukaa. Suomesta. Näitä kun ei noin vaan saa niiden loputtua.

Mutta toisaalta kun asiaa katsoo myös toiselta kantilta, niin tässä pihiydessä piilee monesti myös hieman ekologisuutta.

Et ei tää nyt välttämättä mikään paha juttu? Rahaakin vähän säästyy. On mistä kirjoittaa lauantai-illan pimeinä tunteina. 

Saa lukijan liikuttamaan päätään edestakaisin, taukojumppatyyliin.