Tunteita ja tosielämää

Moni ystävistä on kysellyt että miten meidän elämä sujuu täällä maailman toisella puolen. Ja joidenkin kanssa tästä on keskusteltu kerran jos toistekin (kiitos vaan kuuntelijoille).

No, alku oli tahmeempi kuin olin varautunut. Oma asettuminen ja nimenomaan oman minän löytyminen vei kauemmin ja kirpaisi rankemmin kuin osasin kuvitella.
Lapset reagoivat myöskin odotettua rajummin. Tuntui kuin vauva-aika olisi vaan jatkunut ja jatkunut (tai alkanut uudelleen) ja että (aiemmin) ihanasta esikoisesta olisi päässyt toinn persoona valloilleen. Insinööri lähti aamulla ennenkuin me muut edes raotimme luomiamme, ja tuli illalla, melkein poikkeuksetta pimeän tullen.
Siinä vaiheessa kun istut kolmatta viikkoa milloin hotellin aulassa, milloin huoneessa tai pihalla yksin lasten kanssa, alkaa ahdistaa. Päivät tuntuivat tavattoman pitkiltä, tylsiltä ja ykstoikkoisilta toinen toisensa perään. Ei ollut ketään kenelle olisit puhunut, tai jos joku jotain sattui kysymään, et ymmärtänyt sanaakaan. Ruoka, juoma ja hygenia olivat erilaisia ja niihin oli tottuminen. Asioiminen oli hankalaa niin lähikaupassa kuin puhelinyhtiöllä, pankista puhumattakaan. Tuntui että (hotellin)seinät kaatuvat päälle.

Ottaen huomioon, että tässä vaiheessa olimme jo asuneet yli kuukauden parissa eri hotellissa ja yhdessä väliaikaisasunnossa pelkkien matkalaukkujen varassa oli maailmanlopun palaset aika hyvin kasassa.

En jaksanut lasten kiukuttelua, tukea heitä tarpeeksi tässä mullistuksessa saati että olisin ollut oikeasti läsnä. Kaikki me huusimme, kiukuttelimme ja itkimme vuoronperään ja yhtäaikaa. Laskin päiviä milloin iso-vanhemmat tulisivat käymään.

Nyt kun aikaa on kulunut jo useampi kuukausi tuosta helvetistä, voin todeta että elämme hyvinkin tyytyväisinä. Arki sujuu, on tuttuja ja muutama ystäväkin. Pystymme asioimaan pitkällä pinnalla jo kohtalaisesti. Ruoka ja juoma maistuu, eikä suihkussakaan tarvitse enää pidätellä henkeä. Minä yritän muistaa olla ennen kaikkea taas aikuinen, äiti ja läsnä.
So far, so good.

Yksi asia ei tosin ole muuttunut; lasken edelleen päiviä milloin iso-vanhemmat tulevat.

Aistien seitsemäs ihme

Meidän perheessä podetaan niin allergioita kuin herkkyyksiäkin. Joskus nämä tuppaavat olemaan pieniä haasteita, varsinkin uudessa ympäristössä.

Päänvaivaa aiheuttaa mm. vaipat. Kun meidän mussukka on tottunut liberoihinjapampperseihin, hajustettomiin, kankkua hiveleviin suojaimiin, on haastetta näissä valikoimissa kerrakseen.
Valikoimaa kyllä löytyy laidasta laitaan, on eri kuviolla, brändillä, muodolla, tytöille ja pojille, unisexia, tavallista ja housumallista. Mutta, kun samalla vaippojen hajuste skaala on yhtä laaja, ja suhkot neutraaliin tottuneet pikkupakarat eivät kerta kaikkiaan ota tottuakseen näihin barfyymeihin.

Mikä tämän idea on? Tuoreus ja laatu? Herkästikin yökkäävän isän osallistuminen talkoisiin?
Onhan se tietysti kiva että tytön pakarat tuoksuvat camomillalle ja pojan kivekset myskille? Really? We need that?

Saisko liberoa kotiinkuljetettuna? Kiitos.

Reppu selkään ja menoksi

Pikaiset kuulumiset täältä lämpöisestä. Huomenna mennään päiväreissulle toiseen kaupunkiin, josta kirjoittelen sitten ensi viikolla lisää. Sen verran vihjaan reissusta, että sillä on myös jokin muu tarkoitus kuin pelkästään kaupunkiin tutustuminen ;)

Toiset puhuu, että kaupunki ei ole ihan turvallisemmasta päästä, toiset kertoo sen olevan oiva ja tutustumisen arvoinen matkakohde. Mene ja tiedä, huomenna se nähdään.

Se tunne..

kun siivoat perusteellisesti paikat tiptop ja sit tulee pari kappaletta ikkunan korjaajia ja kaikki, ihan kaikki paikat on tuhannen raksa-pölyssä.

Kyllä kiristää :/

Onneksi on tuo kotiapulainen jonka kanssa jakaa tämä työnsarka ;)
Ihanaa ja aurinkoista keskiviikkoa!

Mother´s day

Mother`s Day x 2

Olen ollut oikea onnen-pekka tänä vuonna äitienpäivän suhteen. Täällä nimittäin äitienpäivää vietettiin jo torstaina ja tänään sunnuntaina vielä perinteisesti suomalaiseen tapaan.

Tuhanseja maileja, sähköisiä posteja

pieniä hetkiä, suurenmoisia tunteita.

kaipausta, muistoja.

aikamoisia juttuja.

rakkautta, huolta, onnea tuota.

sydämessä sisimmässä.

Numero Uno!

Tästä startataan. Katotaan minkälaisella sykkeellä lähdetään menee ja millä tahdilla tätä ehtii/inspiroituu kirjoittelemaan.

Vaarana on tiytysti se sama mikä urheilussa. Aloittaminen on jotenkin hankalaa. Ja sitten kun vihdoin saa itseään niskasta kiinni, niin hetken aikaa tsempataan ja lujaa mutta sitten innostus lopahtaa muutamassa viikossa. 

Turinointia siis luvassa päiväkirjamaisesti. Arki ei aina täällä mene kuin strömsössä, ja auringosta huolimatta väsy se vaivaa toisinaan täälläkin.

Kirjoitusvirheitä löytyy varmasti täältä samaan malliin kuin nelosluokan ystäväkirjasta eikä jutuilla varmasti ole (täälläkään) aina päätä ei häntää; mut sillä mennään!

Ps. lenkkarit odottavat aamua vaatehuoneessa, joten katotaan kuin käy. Aamulenkki + uusi teksti huomenna vai odotellaanko lenkkiä sekä postausta tovi?

-MM-